Kuulin tänään keskellä päivää uutisen, joka pysäytti kuin seinään ja antoi ihan todella ajattelemisen aihetta. Kyseessä oli uutinen Satakunnan Kansan päätoimittajana toimineen Olli-Pekka Behmin äkillisestä menehtymisestä.
Syy, jonka takia uutinen tuntui niin perin järkyttävältä johtuu siitä, että Behm oli parhaan ystäväni kummisetä, joten olin jo kuullut sairauden etenemisestä ja tapahtumien kulusta. Sain myös tavata kyseisen henkilön jokunen viikko takaperin ystäväni häissä.
Vielä viime keskiviikkona Behm on kommentoinut tilannetta seuraavasti ;*
"Elämäni asioiden tärkeysjärjestys muuttui, kun minun tänään virallisesti todettiin sairastavan leukemiaa. Tämä tarkoittaa sitä, että hoidot aloitetaan heti, ja jään ainakin kuuden kuukauden sairauslomalle. Vankkana tavoitteenani on tervehtyä ja palata takaisin työrintamalle ensi keväänä, Behm kertoo."
"Ajattelin, että elämässä nyt vain joskus käy näin. Ei se siitä murehtimalla parane. Periksi ei anneta, niin kuin Porissa sanotaan."
Lukiessani tuota kirjoitusta, en voi kuin kyynel silmässä ihailla moista asennetta, ja samaan aikaan tuntea valtavaa katkeruutta siitä, kuinka kaikki voi kääntyä täysin ylösalaisin alle viikossa.
Tämänkaltaiset asiat pistävät väistämättä ajattelemaan omaa elämää ja läheisiä ihmissuhteita - ja sitä - josko niitä onkaan muistanut vaalia riittävästi. Aihe on enemmän kuin lähellä sydäntäni, enkä voisi koskaan selittää siitä tarpeeksi. Asia vain on kaikessa yksinkertaisuudessaan niin, että muistakaa arvostaa omaa elämäänne ja rakkaita ihmisiä ympärillänne!
Sitä elää niin helposti jatkuvasti pelkkien kiireidensä keskellä, soittelee toisille vain kertoakseen omia asioitaan, ja kuin huomaamattaan pitää asioita itsestäänselvyyksinä. Näistä asioista on tullut opittua kantapään kautta, mutta opittu ainakin on.
Niin kauan kuin muistan, olen pyrkinyt elämään omaa elämääni siten, että perimmäisenä tarkoituksenani on aina ollut olla onnellinen. Olen ottanut monenmoisia riskejä, sulkenut korvani muiden mielipiteiltä, ja juossut pää kolmantena jalkana tavoitellen milloin mitäkin unelmaa. Koska elämä on liian lyhyt epäröimiseen silloin, kun todella jotain haluaa.
Parhaan ystäväni olen tuntenut jo 16 vuotta. Matkan varrelle on mahtunut joitakin välirikkoja - yksi oikeasti pidempikin - mutta kaikesta huolimatta olemme nykyisin parhaat ystävät, enkä todella vaihtaisi tästä päivääkään. Minulla on tapana huikata usein puhelun päätteeksi "love you", juurikin siitä syystä, etten koskaan voi tietää oliko puhelu mahdollisesti viimeinen laatuaan. Jos jotain joskus tapahtuisikin, haluaisin ystäväni aina tietävän ja muistavan, että rakastan - rakastan niin paljon.
Läheiset ihmiset ja ystävät ovat sanoinkuvaamattoman suuri aarre ja voimavara. Viimeisimmän muistutuksen asiasta sain tänään, kun yli viikon poissaolon jälkeen pääsin takaisin kouluun, ja aina yhtä parahultaisen ihastuttavien opiskelijakollegoiden joukkoon. Yksi huikkaa heipat, toinen tulee rapsuttamaan päätä, ja kolmas kysyy kuinka voit - erittäin hyvin, kiitos teidän.
Kiitos ihan kaikkien teidän ihmisten, jotka seisotte rinnallani, jaatte iloa ja surua, palautatte maanpinnalle ja pidätte minua järjissäni. Kiitollisuuteni teistä on sanoinkuvaamaton.
* Kommentit lainattu täältä.
