WE'LL LET THE LEAVES FALL

Kuluneet viikot ovat pitäneet tiukasti otteessaan täytenään kroonista koheltamista, sivuutettuja todo-listoja ja vuosilta tuntuvaa univelkaa. Kokonaiset vuorokaudet valuvat sormien lävitse, kun on painanut loppuun työvuoron ja katsonut jakson Frendejä.

Hektisten päivien lisäksi myös yöt ovat ajoittain olleet levottomia, täynnä toinen toistaan kummallisempia unia. On ollut vaikeaa muistella mistä maanantai alkoi ja vaihtui muina miehinä, lupia kyselemättä sunnuntaiksi.

Harras toiveeni kuitenkin toteutui ja elokuu on kuin onkin suosinut meitä aurinkoa maanisesti rakastavia utuisella loppukesän lämmöllään.

Onnea on ollut päättää kaoottinen viikko istumalla satamassa auringonlaskun aikaan, syömässä nachoja ja juomassa olutta, kertomassa väsyneitä vitsejä kilpaa ystävän kanssa ja nauraa niin että tekee kipeää. Olen myös istunut puistossa, keinunut kuulokkeet korvilla seuraillen hiipuen saapuvaa hämärää, joka mustuu edelleen yöksi.

                                                                                                                                                 
Kaikki kuitenkin loppuu aikanaan ja elokuisten iltojen lämpö onkin vaihtunut viileydeksi, joka iskee viimeistään auringon laskeuduttua, muistuttelee vaivihkaa saapuvasta syksystä.

Ilmassa on kirpeyttä ja askeleessa uudenlaista terävyyttä. Mielessä käsitys siitä, että jokaisessa päivässä on uudet kaksikymmentäneljä tuntia aikaa tarttua toimeen kuin toimeen, eikä koskaan ole liian myöhäistä.

Alkava syksy tuokoon tullessaan paremmin nukuttuja öitä, vähemmän stressiä, enemmän naurua ja keveämpiä harteita. Tiedän, että kaikkea kaipaamaani tulen varmasti myös saamaan.